Wear it like a Crown

Mulla on ollut jotenkin jännä olo jo pitkän aikaa. Ja äsken, kun mä natustin tyytyväisenä neljättä satsumaa ja kuuntelin Rebekka Karijordia mä tajusin, et nyt on lauantai ja mä istun kotona ja vedän satsumaa. Mulla ei käynyt edes mielessä et vois lähteä ulos tai tehdä jotain. Päätin napottaa kotona ja syödä 5 satsumaa.

Eikä se haittaa mua yhtään.

Asioita ei pidä tehdä vaan sen takia, että niin kuuluisi tehdä tietyn ikäisenä, tai tietyssä elämäntilanteessa. Asioita pitää tehdä vain sillä perusteella, että haluaa, jos asia on sellainen että siihen voi itse vaikuttaa. Mulla on oikeastaan ollut päinvastainen asenne melkeinpä aina. Mä olen rakennellut päähäni tehtävlistoja siitä asti kun olin varmaan 3 vuotias. 7 vuotiaana mä muistan, että mä asetin tavoitteeksi olla pelkäämättä rokotuksia 13 vuotiaaksi mennessä. Onnistui. 13 vuotiaana mä päätin, että 15 vuotiaaksi mennessä mun pitää pussata ensimmäisen kerran, silleen oikeesti. Onnistui. Mutta mitä vanhemmaksi mä olen tullut, sitä vaikeampi niitä tavoitteita on toteuttaa...koska mitä vanhemmaksi tulee sitä vaativammaksi kaikki tulee, ja tavoitteet kasvaa.

Mitä ihmeen masokismia tämä tälläinen on? Missä vaiheessa mä olen todennut, että 3-vuotiaana keksitty toimintatapa on hei tosi jees myös aikuisena..jee! Joten, mä päätin lopettaa tälläisten tavoitteiden asettamisen. Sitäpaitsi nyt mä en enää pelkää rokotteita (kun vähän), ja mä olen pussaillutkin jo aika paljon niin jospa kaikki muu menis sit ihan omalla painollaan...? Jooko universumi, sovitaanks näin? Hyvä.

Eli mitä mä tässä yritän sopertaa on se, että olkaa ihmiset armollisia itsellenne. Älkää antako ulkoisten paineiden, tai sisäisten, hallita ihan kaikkea. Jättäkää vähän tilaa naurulle, pelleilylle, hiljaa istumiselle, tai niinkuin mun tapauksessa usean satsuman syömiselle yksin kotona lauantai iltana.

Annik!