Miinusta

Ulkona on liikaa miinusta. Kiddolta lahjaksi saatu Facehunter pelastaa. RD:kin sai talvisemmat värit.
Tulkaa herättämään sitten kun on kevät.

Peace, love & warmth!
Success

Tänä jouluna kuunnellaan Kirkaa!

Mitä luulette? Saisikohan näillä yhden joulukuusen koristeltua?

 

Tänä jouluna me vietetään superjoulua. 

6h pitkä soittolista on jo rakennettu, kuusen koristeet hankittu, menua suunniteltu, luntakin on jo maassa...enää tarvitaan jouluaatto Annik ja Success ja joulu voi alkaa! Tänä jouluna vietetään siis kaverijoulua. Ei 4h ajamista jouluruuhkassa, ei pakollisia sukulaisvierailuja, eikä pakollisia joulurituaaleja, ainoastaan kaikkea mitä huvittaa tehdä ja meillä on avoimet ovet kaikille kavereille. Parasta!

Annik!

Thanksgivingday

 Kuva.

Eli kiitostenantamispäivä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että kiitos sanaa ei kovin helposti voi kuluttaa loppuun. Kiitos, on niitä harvoja yksittäisiä sanoja, jotka vaikka nopeastikin sanottuna yleensä tuovat kaikille hyvän mielen. Jopa silloin, kun se on sanottu sarkastisesti. Kiitos on aina kiitos, edes vähän.

Mun mielestä maailmassa kiitetään ihan liian vähän. Välillä tuntuu, että jopa ne jokapäiväiset automaattikiitokset ovat jäämässä pois. Automaattikiitoksia sanotaan, kun joku pitää vaikka juna-aseman ovea auki niin kauan, että ehdit mennä siitä, kaupan yrmylle kassatädille, tai puhelun lopuksi. Se, että kiitos tulee sanoa automaattisesti jossain tilanteessa aina, ei yhtään vähennä kiitoksen merkitystä.

Se, että sanoo kiitos, merkitsee sitä että huomaa toisen ihmisen. Huomaa, että se toinen on olemassa, ja yrittää olla huomaavainen. Sitä mukaa kun kiitosten sanominen vähenee, vähenee myös huomaavaisuus. Me emme ole mitään ilman kiitosta.

Miettikää vaikka miltä tuntui ihan pikkuisena, kun keräsi äidille jostain mutaojan varrelta pölyisiä päivänkakkaroita koulumatkalta, ja äiti sanoi kiitos hymy huulillaan. Tai miltä tuntuu, jos teet jonkin palveluksen, vaikkakin mielelläsi, jollekin ystävälle...ja et saa minkäänlaista kiitosta. Suuresta osasta asioita mitä toisten ihmisten hyväksi tekee, ei tarvitse muuta kiitosta kuin itse sanan, kiitos.

Kiitostenantamisenpäivän kunniaksi mä haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka jaksavat sanoa minulle ja muille kiitos. Pyritäänkö kaikki siihen, että kiitetään aina, kun yhtään siltä tuntuu? Kiitosten antamiseen ei pitäisi olla mitään kynnystä, se on helppo sana sanoa. Kiitos tekee ikävistäkin asioista ihan vähän kivempia.

Kiitos kaikille.
Annik

Tänäääään!

Ihan kohta, kengät vielä jalkaan!

Kuva

Tavastia. Kohta treffit Annik!n kanssa sporapysäkillä. Oijoijoi!

Peace, love & romance!
Success

Tän hetken suosikkeja

Ja torstaina.. Marina & the Diamonds Tavastialla! YAY!!

Peace, love & romance!
Success

Uutta kolttua

Lauantainen takkishoppailu ei tuottanut tulosta, sekin edukas perustakki minkä Zarasta ostin menee palautukseen. Liian tylsä.
Mutta juuri kun oli CTRL:n look book kuvia esillä tuli oiva tilaisuus täydentää mekkovarastoa. CTRL:n nettikaupasta saa -15% alennusta kun käyttää alennuskoodia "facebook". Kävin heti tilaamassa harmaan Time Out mekon. Se on lähes identtinen mun CTRL:n tummansinisen polkadot mekon kanssa, joka sattuu olemaan mun yks lempivaatteista tällä hetkellä.

Kuva

Mekolle jäi hintaa 44euroa + pari penniä. Postikulutkin on pyöreät nolla euroa, joten mä olen tyytyväinen. Tai no vähän omatunto kaivertaa kun nyt ei saisi tuhlata itseensä vaan keskittyä niihin joululahjoihin, mutta kun.. Mulla ei ole mekkoja tarpeeksi.

Peace, love & romance!
Success

Lauantai

Tänään on ollut hyvä päivä.

 

Takkeja, pipoja, paitoja, pitsiä, kahvia, ruokaa, kaakaota, tuiskua, tuiverrusta, naurua, päivittelyä ja kaikkea muuta. Hyvä lauantai. 

Annik!

CTRL

Annik! ei saanu unta, joten se kipitti tänne glögille. Kun Annik! oli väsytetty kuumalla glögillä ja laiskan pysähtyneellä fiiliksellä, eksyin mä vielä hetkeks nettiin ettimään sitä talvitakkia.
CTRL piti tietenkin tsekkaa heti ja vaikka takkia ei löytynytkään niin mä jumituin taas näihin ihaniin look book kuviin. Suurinosa, jos ei jopa kaikki vanhoista mallistoista. Snif, vielä kun tuon vihreän nahkatakin jostain saisi. Koko XS tai S kiitos, jos jollain on ylimääräinen tarjota.

Kuvat.

Tänään takkimetsälle. Mun on pakko löytää joku, tästä on tullu jo järkyttävän iso ongelma. Annik!llekin sanoin, että tähän takkiongelmaan kulminoituu tällä hetkellä mun koko identiteettikriisi. Kun takki on hyvin, on kaikki hyvin.

Peace, love & romance!
Success

2 DO

Kuva.

Organisoimista organisoimista. Siivottu pää (ja ympäristö) on yksi tapa pitää talvi pois nupista.

- Päivitä kalenteri.
- Seuraa sitä kalenteria.
- Osallistu sosiaalisiin tapahtumiin.
- Uusi lamppu olkkariin.
- Siivoa kylppäri inhimillisen näköiseksi
- Lue Sofi Oksasen "Puhdistus" loppuun
- Ulkoile
- Skarppaa duunissa ja ole organisoidumpi myös siellä.
- Varaa kirppispöytä
- Suunnittele joululahjat ja aloita niiden hankkiminen
- Maksa laskut ja peru Ellen tilaus
- Suunnittele pikkujoulubileitä
- Osta isänpäivälahja

Tykkääkö joku muukin listoista? Secret Society of List Addicts on blogi just meille.

Peace, love & romance!

/Success

Blah

Maa on täys räntää, varpaat on jäässä ja kotiin ei koskaan pääse valoisaan aikaan. Mä alan olla talvehtimisvalmiudessa siitäkin huolimatta, että olen koittanut ahkerasti taistella talvea vastaan D-vitamiinin avulla. Talvehtiminen on kuitenkin taloudellisesti kannattamatonta, joten mun pitää ottaa järeämmät aseet käyttöön.

Kuva.

Mikä tekee sitten henkisen kesän? No materialistilla ainakin kesävaatteet, mutta se nyt ei oikein käy. Mitä taas tulee talvivaatteisiin niin mä olen niissä aivan totaalisen lahjaton. Täydellistä talvivaatetta en ole vielä koskaan onnistunut ostamaan enkä edes tiedä millainen se olisi. Viime talvena ostettu Elvinen polvipituinen megalämmin takki on kiva, mutta tällainen alimittainen sintti hukkuu pienimpiinkin kokoihin aina varsin noh.. miten sen nyt sanoisi? Epäseksikkäällä tavalla. Jos laitan vielä hupun päähän, musta näkyy hädin tuskin ulkomaailmaan vain nenä ja jalat.

Söpöilytyttövaatteitakaan en osaa jatkuvasti kantaa ja mikään arktinen miesversiokaan ei ihan ole se mun juttu. Miten te ihmiset pukeudutte talvella?! Miltä näyttää lämmin ja monikäyttöinen talvitakki, joka sopii tyttöilyhetkiin ja vähän poikamaisempaan vaatetukseen? Niin ja kivakin sen pitäisi olla, perus villakangastakki on niin tylsä, ettei se ole mua varten.

Kuva.

Viime talvena mun ongelma oli jo lähes kokonaan ratkaistu kun ostin Elvinen lisäksi vielä yhden Ichiin pallomaisen tyttötakin. Sen jälkeen jotain on kuitenkin isosti muuttunut. Mä leikkasin mun pitkän punaisen tukan pois. Nyt mä näytän Elvine päällä ihan pojalta ja Ichii päällä hieman iäkkäämmänltä naiselta. Arvaatte varmaan, että noikaan ei nyt ihan käy.

Oiskin kiva tietää että mistä ihmiset tekee upeita takkilöytöjään ja millä perusteella niitä ostelee. Mä olen totaalisen käsi tällaisissa jutuissa vaikka useinmiten mulla muuten on vahvat mielipiteet vaateasioissa.
Talvivaatevajeen aikana aion panostaa vahvaan vitamiiniannokseen ja perusvalitukseen ja kun oikeat vaatteet kävelee vastaan, lakkaan kitisemästä.

Peace, love & romance!
Success

Hassuja juttuja

Onko teille tuttu käsite, sunnuntaihaikeus?
Mä olen ollut tämän olotilan orja jo monta vuotta. Sunnuntaihaikeuden syntyyn vaikuttaa monia tekijöitä, mutta eniten siihen tuntuu vaikuttavan: a) että edellisenä iltana/yönä on nauranut paljon, b) edellisenä iltana/yönä on nauttinut monta mojitoa ja cosmopolitania, ehkä myös punaviiniä ja c) se että on sunnuntai.

Sunnuntaiheikeus on selittämätön kaipauksen tunne. Kaipaa jotain, suree jonkin asian loppumista tai poissaoloa...on selittämöttämistä ei konkreettisista syistä vaan älyttömän haikea mieli. Ihan kuin tietäisi, että pitää jättää koko oma elämä taakse, tai luopua jostan itselleen todella tärkeästä, vaikka oikeasti mitään sellaista ei olisi tapahtumassa.

Mä olen yrittänyt jo parin vuoden ajan sunnuntaihaikeuden iskiessä miettiä, että mistä se oikein tulee? Olenko mä nauranut viikon kiintiön täyteen edellisenä iltana, että sunnuntaille ei jää enää yhtään? Nyt on aika olla haikea. Pelkästä alkoholistakaan tämä ei voi johtua, koska tämä tunne ei tule kuin silloin kun on sunnuntai. Vaikka mä vahingossa olisin ulkona sanotaan vaikka joku tiistai, niin ei mulle koskaan mitään haikeutta keskiviikkona tule. Kyseessä on siis vain sunnuntaille keskittynyt ilmiö.

Outoa.

Annik!

Give me back my hair!

Mä haluan mun tukan takaisin. Ei väliä kummalle puolelle, mut mä haluan edes jommalle kummalle puolelle päätä oikeat hiukset. Mun tukkamalli on nyt ihan_kiva mut ei tätä saa laitettua kuin joko hyvin, tai huonosti. Mä haluan takaisin hiukset mitä voi kihartaa, suoristaa, laittaa kiinni, letittää, laittaa nutturalle...tai mitä tahansa muuta, kuin vain kääntää lämpökihartimella ja laittaa lakkaa päälle.

Silloin, kun mulla vielä oli hiuksia...

Pidennykset ei tule kysymykseen ainakaan ihan heti, koska mä olen maailman laiskin hiustenhoitaja muutenkin...pidennykset tippuisi todennäköisesti pois ensimmäisen kahden kk aikana. Mutta silti mä todennäköisesti päädyn pidennyksiin.

Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta? Minkä mittaiseen hiukseen ne voi jo laittaa, ja sineteillä, vai millä ne kannattaisi kiinnittää?

Give me back my hair...*snif*

Annik!

Anarkisti, Halonen ja Bin Laden

 

Annik!

Tarrat/
Ferm Living, Cloudberryliving.co.uk

Väliaika! Kahvia ja paljasta pintaa

Jep, mun läppäri on rikki. Se, että tääkin postaus onnistuu vaatii sen, että mä istun ikkunalaudalla lähes ulkotamineissa. Ikkunan pitää nimittäin olla auki, ettei tää rotisko kuumene liikaa ja sammu minuutin välein. Ja älkää kiltit tulko sanomaan, että avaa se läppäri ja putsaa. On avattu, on putsattu ja on puhalleltu semmosella paineilmajutulla mutta ei auta. Pakko viedä huoltoon, vielä kun olis siihen aikaa.

Mutta joka tapauksessa. Olen poikkeuksellisesti tänään kotona ja voin sen verran palella tässä ikkunalla, että saan mun ja Jani Koskimäen taannoisen kuvaussession pari kuvaa jaettua täällä. Johan näitäkin tuli luvattua jo ikuisuus sitten. Kuvausten toinen osio on vielä edessä, katsotaan mitä silloin saadaan aikaan.

Valokuvat: Jani Koskimäki
Tatuointi: Daniele Kabubby

Peace, love & romance!
Success

Ole objektiivinen.

Irving Penn

Mä sain tänään tekstiviestin kesken työpäivän:

"Jos tapaisit mut ekaa kertaa, mitä ajattelisit? Minkälaisen kuvan mä annan itsestäni? Ole objektiivinen."

Tekstiviesti tuli mun hyvältä ystävältä(sama joka haukkui mut urpoksi ja idiootiksi eilen).
Tuijotin hetken puhelinta ja mietin et..HÄH? Miks se tollasia kyselee. Olin heti nyrkit pystyssä ajatuksesta, että joku on ollut J:lle ehkä ilkeä. Joku on sanonut sille jotain pahasti ja nyt se masistelee siellä. Tosiasiassa kyse oli jostain koulutehtävästä.

Aloin miettiä viestin kohtaa: Ole objektiivinen.

Miten voi suhtautua objektiivisesti ihmiseen jonka kanssa on konenut vaikka mitä, ja joka on kaikkea muuta kuin joku objektiivinen palanen elämässä? Ja voiko kukaan koskaan olla toista ihmistä kohtaan objektiivinen?

No, mä yritin.
J on kaunis, pukeutuu hyvin, on nauravainen, mutta osaa myös pyöritellä silmiään pitkän kaavan mukaan asioille mitkä on...no urpoja. Mm. mulle siis hyvin usein. Se taas mitä ei heti päälle päin näe on, että J on herkkä, ymmärtäväinen, hajamielinen ärsyttävyyteen asti, luova, innostuu helposti, tekee mahtavia impulssiostoksia, järkeilee asioita, on erittäin fiksu ja down to earth (miten tää menee suomeks?). Tämän lisäksi , ja kaiken tuon ansiosta J on myös maailman paras äiti.
Jos sattuu väärään saumaan(silmienpyöriteelyhetkeen), J:stäkin voisi saada ihan väärän kuvan, vaikka se on oikeasti maailman parhaita tyttöjä. Tämän todennäköisyys on kuitenkin häviävän pieni, koska J on myös erittäin diplomaattinen. Paras siis. Joo, no en mä nyt sit osannut olla objektiivinen..enkä oikeastaan taida halutakaan.

Tästä mulle tuli taas mieleen se, miten monta kertaa saattaa jäädä tutustumatta johonkin ihmiseen paremmin vain sen takia millaisen kuvan he antavat itsestään ensimmäisellä tapaamisella. Esimerkiksi Success...Success on omien sanojensa mukaan uusissa sosiaalisissa ryhmätilanteissa ihan käsi. Moni pitää Successia ujona ja syrjäänvetäytyvänä (edelleen S:n omien sanojen mukaan). Multa on jäänyt se huomaamatta, koska mä olen itse suuna päänä joka paikassa. Jos mun kysymyksiin vastataan, se riittää. Tästä mulle tuli taas mieleen se, että millaisen kuvan mä annan itsestäni?

Mä olen hyvin puhelias, mulla on paljon mielipiteitä, ja yleensä mä sanon ne ääneen. Annanko mä hyökkäävän kuvan? Jyräänkö mä ihmisiä tietämättäni? Apua. En mä sellaista halua tehdä! Mä pidän itsestäänselvyytenä sitä, että toiset ihmiset suhtautuvat myös asioihin asioina, eivätkä ota niitä henkilökohtaisesti. Asiat tappelee, ei ihmiset niin kauan kun ei mennä henkilökohtaisuuksiin. Tai siis, näin mä ajattelen.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka ovat eri asioissa herkempiä kuin minä. Joku saattaa ymmärtää mun sanomiset henkilökohtaisena loukkauksena vaikka mä en sitä niin tarkottaisikaan. Mitään ei siis voi pitää itsestäänselvyytenä. Mutta miten ihmeessä voi pystyä aina huomioimaan kaiken? Miten voi olla varma, että on tehnyt ne oikeat objektiiviset havainnot, ja ymmärtää uutta tyyppiä oikein? Tai se mua.

Eihän sitä mistään tiedä. Eikä uusiin ihmisiin tutustuminen kai olisikaan muuten niin jännää. Ja kai kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi vastuussa vain itsestään. Ei siis olla tarkoituksella inhottavia, vaan ollaan ihania!
No voi lässynlää, mut niin se kai menee. :D

Mä lopetan nyt tän päättömän pohtimisen tähän ja menen vatkaamaan kermaa hedelmäsalaattiin.

Annik!

Ai nii, Successin tietokone on mäsä. Se palaa langoille joskus, mahdollisimman pian.

Virhe!! Lälläslää virheeee!!

Kuva.

 Virheiden tekeminen on erittäin inhottavaa, eli toisinsanoen: perseestä.

Silloin, kun haluaa onnistua kaikkein eniten ja menee tekemään, vaikka pienenkin virheen, se ärsyttää niin paljon että tekisi mieli järsiä vähän omaa kättä ajankuluksi. Mulla oli tänään mun uuden työnkuvan ihka ensimmäinen työpäivä. Niinkun virallisesti. Ja mä tein virheen...eikös tämä nyt tarkoita vähintäänkin sitä, että mä en ikinä tule etenemään enää mihinkään? Oikeastaan voisin yhtä hyvin suoraan lyödä hanskat tiskiin, huutaa adios, ja alkaa asennoitua siihen, että kohta mä asun sillan alla. Eiks niin?

Kun mä tänään paasasin tästä yhdestä laskuvirheestä puhelimessa pahaa aavistamattomalle kaverille, ja kuulin tutut sanat: "SÄ OLET URPO!Lopeta idiootti. ", alkoi pikkuhiljaa tuntua, että ehkä, EHKÄ mä saatoin pikkiriikkisen ylireagoida taas.

Kun mut heitetään epämukavuusalueelle, eli täysin uuteen työnkuvaan, ihmissuhteeseen, tai ympäristöön, mä alan urpoilla. On ilmeisesti parempi odottaa koko ajan mokaavansa, ja olettaa mokaavansa kieli pitkällä, että voi sitten taas alkaa odottaa uutta mokaa, kun on ensin päässyt sanomaan et " Olin oikeessa, mokasin.". Hienoa, mieltä ylentävää ja ennen kaikkea erittäin järkevää.

Ei katsokaas pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Samalla voisin sanoa, että "se joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa", "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla (mitä tää edes tarkottaa?) ".  Mä olen päättänyt alkaa AntiUrpoksi. Se mitä tämä suunnitelma pitää sisällään ei ihan vielä ole täysin valjennut mulle. Toivon kuitenkin, että valaistun pian.

Että lälläslää mulle vaan siihen asti! 

Annik!