Eli kiitostenantamispäivä.
Mä olen vahvasti sitä mieltä, että kiitos sanaa ei kovin helposti voi kuluttaa loppuun. Kiitos, on niitä harvoja yksittäisiä sanoja, jotka vaikka nopeastikin sanottuna yleensä tuovat kaikille hyvän mielen. Jopa silloin, kun se on sanottu sarkastisesti. Kiitos on aina kiitos, edes vähän.
Mun mielestä maailmassa kiitetään ihan liian vähän. Välillä tuntuu, että jopa ne jokapäiväiset automaattikiitokset ovat jäämässä pois. Automaattikiitoksia sanotaan, kun joku pitää vaikka juna-aseman ovea auki niin kauan, että ehdit mennä siitä, kaupan yrmylle kassatädille, tai puhelun lopuksi. Se, että kiitos tulee sanoa automaattisesti jossain tilanteessa aina, ei yhtään vähennä kiitoksen merkitystä.
Se, että sanoo kiitos, merkitsee sitä että huomaa toisen ihmisen. Huomaa, että se toinen on olemassa, ja yrittää olla huomaavainen. Sitä mukaa kun kiitosten sanominen vähenee, vähenee myös huomaavaisuus. Me emme ole mitään ilman kiitosta.
Miettikää vaikka miltä tuntui ihan pikkuisena, kun keräsi äidille jostain mutaojan varrelta pölyisiä päivänkakkaroita koulumatkalta, ja äiti sanoi kiitos hymy huulillaan. Tai miltä tuntuu, jos teet jonkin palveluksen, vaikkakin mielelläsi, jollekin ystävälle...ja et saa minkäänlaista kiitosta. Suuresta osasta asioita mitä toisten ihmisten hyväksi tekee, ei tarvitse muuta kiitosta kuin itse sanan, kiitos.
Kiitostenantamisenpäivän kunniaksi mä haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka jaksavat sanoa minulle ja muille kiitos. Pyritäänkö kaikki siihen, että kiitetään aina, kun yhtään siltä tuntuu? Kiitosten antamiseen ei pitäisi olla mitään kynnystä, se on helppo sana sanoa. Kiitos tekee ikävistäkin asioista ihan vähän kivempia.
Kiitos kaikille.
Annik
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti